Juha Seppälä - Hyppynaru

Juha Seppälä, Hyppynaru. 1990 WSOY.

Juha Seppälä on nykykirjailijoista ehdottomasti yksi suosikeistani. Myös tämä Hyppynaru - romaani on loistava kuvaus nuoren isän ja aviomiehen elämästä.

Kirjan päähenkilö on nuori mies, jonka elämää kirjassa seurataan. Vaimo Anna on työelämässä ja tytär Mari aloittaa koulunkäyntinsä. Tämän kolmihenkisen perheen elämää Seppälä kuvaa loistavasti. Teksti on realistista, jopa melkein arkista. Seppälällä on taito kuvata ihmisen henkistä tilaa totuudenmukaisesti, enkä ole toista yhtä selkeästi arkielämää kuvaavaa kirjailijaa vielä löytänyt. Uskoisin, että Seppälälle elämä on kaikkein kiinnostavin asia. Tulee tunne, että hän tuntee ihmiselämää yhtä hyvin, kuin tuntee omat taskunsa. Tämä ajatus siksi, että kukaan ei voi kirjoittaa yhtä realistisesti, ellei itse tunne elämää ja ole sitä myös elänyt. Ymmärrän hyvin, että Seppälälle elämä ja sen vinotkin ilmiöt ovat tuttu asia. Vain harva asia elämässä on vierasta tälle loistavalle kirjailijalle.

Kirja on todenmukainen ja helposti luettava. Rankasta aiheesta huolimatta kirja kiinnostaa loppuun asti. Sen loppu on yllättävä. Kirjaan olisin myös toivonut enemmän positiivisuutta, mutta toisaalta kirjan aihe on rankka, eikä aiheeseen sovi huumori. Kirja on kovin iloton ja harmaan arkinen. Vain vähän positiivisuutta löysin kirjasta. Työttömyys ja sen yhteyteen liittyvä velka asunnosta ja muut maksut huolettavat isää. Vaimokin on jäämässä kirjassa elettävää joulua kohti työttömäksi ja molemmilla on tiedossa tulevaisuuden lohduttomuus. Asuntolainan ja muiden maksujen maksaminen on perheen äidillä, Annalla tiedossa yhtä selkeästi kuin miehellään ja Anna patistaakin miehensä etsimään töitä. Isä ei kuitenkaan ole aktiivinen tässä suhteessa, vaan on jo luovuttanut. Tämä kuvio ahdistaa Annaa, joka toivoo elämältä enemmän, kuin mihin heillä on mahdollisuus.

Kirjan päähenkilö on perheen isä, joka siivoaa, laittaa ruoan, tiskaa ja hoitaa tyttären koulunkäyntiin liittyvät asiat. Tytär Mari onkin ainoa asia, mikä tuo toivon isän elämään. Seppälä on osannut kuvata isän ja tyttären keskinäisen suhteen hyvin lämpöiseksi. Tytär on asia, joka vielä pitää isän järjissään ja kiinni elämässä. Kirjassa perheen isän elämä kuvataan hyvin yksinäisenä ja ahdistuneena. Vähitellen isä syrjäytyy yhä enemmän arjesta ja elämään tulee turhautuneisuus. Mielenterveyden rikkoutuminen ei tunnu kovin kaukaiselta asialta perheen isän elämässä. Kirjan loppua kohden isä on kovin toivoton ja tekee ratkaisunsa.

Kirja on hyvin rankka. Isän ja tyttären suhde on kuvattu hienosti. Se on täynnä rakkautta ja lämpöä. Rankaksi kirjan tekee isän ahdistuneisuus ja se ratkaisu mihin isä päätyy. Kuitenkin tuo ratkaisu on tuttua mediassa käsitellyistä aiheista.

Kellariteatterin Parasta Ennen - näytelmä

Kävin katsomassa Tampereen Työnväen Teatterin Kellariteatterissa Parasta Ennen - näytöksen. Näytelmä oli yhdelle miesnäyttelijälle käsikirjoitettu ja roolityön teki loistavasti Ilmari Saarelainen.

Käsikirjoituksen näytelmään on kirjoittanut Krister Classon ja sen on suomentanut Stand Up - komiikan suuri nimi André Wickström. Ohjaus, lavastus ja puvustus on toisen Stand Up - koomikon ja teatteriohjaaja Riku Suokkaan suunnittelema. Alkuperäinen käsikirjoitus perustuu Rickard Fuchsin Du ser inte så gammal ut - kirjaan.

Vaikka teksti onkin ruotsalaista alkuperää, niin paljon siihen on saatu vain suomalaisille avautuvia vitsejä. Tekstin lokalisointi on tietenkin paikallaan, koska ruotsalaiset nauravat eri asioille kuin suomalaiset. Huumori sinänsä on tietenkin maiden rajat ylittävää. Monet vitsit ovat kuitenkin kulttuurisidonnaisia, jotka avautuvat vain omassa maassa eletyn elämän ja kulttuurin kautta.

Parasta Ennen - näytelmä on Stand Up - komiikan ja teatteriesityksen välimuoto. Teatterimaisuuden näytelmään saa aikaan lavastus, jota tietenkin käytetään näytelmässä. Muuten esitys on puhdasta Stand Up - komiikkaa, tosin teatraalisin maustein. Parasta Ennen - näytelmä vaatii esiintyjältä kuitenkin näyttelijän taitoja enemmän, toisin kuin pelkkä Stand Up.

Saarelainen onkin hyvä omassa työssään. On hienoa huomata, kuinka Saarelainen pitää yleisön hienovaraisessa mutta kuitenkin jämptissä otteessaan. Ajoittain Saarelainen unohtaa sanottavansa, mutta kuiskaajan käyttäminen esityksessä tapahtuu siten, että se kuuluu yhtenä ohjelman osana esitykseen. Saarelaisella on taito pitää esitys ehjänä, vaikka kuiskaajalta apuja välillä pyytääkin.

Saarelainen menee rooliinsa syvälle. Näytelmän tuoksinassa hän muun  muassa unohti, missä kohtaa väliaikaa vietetään. Oli jännä huomata, että kuiskaaja kutsui Saarelaista etunimellä, - "Ilmari, nyt on väliaika!" Ehkä tuo etunimellä kutsuminen on voimasana, joka tuo näyttelijän takaisin arkeen, pois roolistaan. Samoin näytelmän lopussa Saarelaisesta huomaa, kuinka syvällä hän on roolissaan. Lopuksi hän esittelee itsensä. - "Minä olen Matti-Pekka" - pieni tauko ennen kuin jatkuu - "Minä olen Ilmari Saarelainen, toivottavasti nautitte esityksestä!" Tuo Matti-Pekka oli näytelmän päähenkilön yksi kavereista, johon Saarelainen sai ilmeisestikin "yhteyden" lopetusrepliikissään ja sotki sen vuoksi sanansa. No nämä on näitä kuriositetteeja teatterimaailmasta.

Parasta Ennen - näytelmä on käsikirjoitettu miesnäyttelijälle ja miehisestä näkökulmasta siinä katsotaan vanhuutta ja vanhenemista. Ne ongelmat mitä tulee vanhenemisen myötä, on jokaiselle ihmiselle tuttuja, joilla jo vähän enemmän on elämänkokemusta. Näytelmän yksi funktio voi olla se, että tuntui hyvin vapauttavalta nauraa vanhuudelle ja sen mukanaan tuomille vaivoille. Myös omat ennakkoluulot saivat vähän kyytiä. Olen aina ajatellut vanhemmat ihmiset hyvin käyttäytyvinä ja puhtoisina kaikista nuoruuden ajan ilmiöistä. Ehkä tähän omaan vanhan ihmisen ideaan ei oikein sopinut ronski kielen käyttö. Nyt ehkä pääsin taas askeleen lähemmäksi toisenlaista vanhemman ihmisen ideaa. Tuo ideaali vanhus voi tosiaan sanoa - "Vittu, mitä paskaa tuo kirjailija kirjoittaa" No tämä oli yksi vapauttava kohta näytelmässä. Uskoisin, että ajatukseni muuttuivat edes hieman siitä, millaiseksi olen vanhemman ihmisen olevan. Miksi siis vanhus ei saisi kiroilla ja olla välillä ronski. Ehkä minulla vain on vääristynyt kuva vanhemmista ihmisistä. Tämän on aikaan saanut minun omat isovanhemmat, jotka ovat ajatuksissani ja muistoissa näitä minun ideaali-vanhuksia. No, oppia ikä kaikki.

Näytelmä oli todella hyvä. Huumori tosin oli välillä ylitse vuotavaa ja hyvät fiilikset teatterista lähtiessä jäi. Kiva kun meillä on näin kivoja näyttelijöitä ja jotka ovat valmiita asettamaan itsensä ja vartalonsa arvostelun alaiseksi, kuten tässä teatteriesityksessä alussa kävi.

Ankkalinnan parisuhteista

Me kaikki Aku Ankka - lehden lukijat tiedämme, että Akun ja Iineksen suhde on täysin platoninen. Siihen ei kuulu seksi, mutta kuitenkin romantiikka aika ajoin. Akun ja Iineksen suhde on tosin melko kompleksinen. Usein toistuu tilanne, että Akun täytyy selvitä kiperästä pulmasta, päästäkseen Iineksen kanssa treffeille. Akun tilannetta ei helpota sekään, että Hannu Hanhi onnenkantamoisineen sotkee Akun suunnitelmat. Aku jääkin usein kalliolle soittelemaan lehdellä, kun Hannu ja Iines lähtevät illanviettoon.

Myös Iineksen suhde näihin kahteen veijariin on erikoinen. Se on hyvin ylimielinen ja kovin itsevarma. Iineksellä on tapana nauttia tilanteesta, jossa  Aku ja Hannu kilpailevat hänen suosiostaan ja voiton lopulta vie se, joka onnistuu hurmaamaan Iineksen ja palkkioksi pääsee treffeille tämän kanssa.

Aku Ankka - lehti ei kerro, miten Iineksestä on tullut näin vakavaa prinsessasyndroomaa poteva Ankka. Hän nauttii siitä, että hänellä on kaksi ritaria, jotka taistelevat huomiosta. Iineksen ylimielisyys onkin vertaansa vailla. Toistaiseksi ritarit Aku ja Hannu ovat olleet täysin Iineksen vietävissä. Suurta älykkyyttä ei kumpikaan ritareista näytä omaavan, vaan kaksintaistelevat vuodesta toiseen kyseenalaistamatta Iineksen motiiveja. Olisikin kiinnostavaa nähdä, kuinka Iineksen pasmat sekoavat, jos toinen ritareista päättäisikin lopettaa tämän kaksintaisteluasetelman.

On myös tilanteita, jossa Aku joutuu kilpailemaan parkettien partaveistä tai kuuluisaa näyttelijää vastaan. Akun eväät pärjätä tanssissa tai hurmaavuudessa ovat rajalliset. Joskus käy myös niin, että Akun toimiessa ja tehdessä oman luonteensa mukaan, ammattitanssija tai hurmuri jää Akulle toiseksi. Tällainen kekkeruusi usein paljastuu vilpilliseksi tai luonteeltaan täysin läpimädäntyneeksi hylkiöksi. Tällöin Iineksen kuva Akusta tavallisena ja siten rehellisenä Ankkana vahvistuu. Kuitenkin voidaan kysyä, kuinka paljon Iineksen ihastumiset Ankkalinnassa vieraileviin tähtiin on Akun kusettamista. Iines tietää, että pitämällä yllä Akun epätietoisuutta Iineksen kiinnostuksen kohteena, auttaa Iinestä näissä valtapyrkimyksissään Aku ja myös Hannu Hanhea kohtaan. Iines tietää, että tällä tavoin hän pystyy pyörittämään Akua oman pikkurillinsä ympärillä ja näin saamaan Akun kuuliaiseksi.

Jos Aku ja Iines joskus solmivat avioliiton, tuo liitto on todennäköisesti melko hataralla pohjalla. Toisaalta, jos Aku ei koskaan tule ymmärtämään, että Iines pelaa peliä Akun tunteilla, niin tuo liitto saattaa hyvinkin kestää pitkään. Merkit näyttävät kuitenki siltä, että Aku ei vieläkään ole oppinut tätä asiaa ja Iineksen peli saa siis jatkua.

Ingmar Bergman - Elokuvaohjaaja ja kirjailija

Ingmar Bergman syntyi Uppsalassa heinäkuussa vuonna 1918. Hänen isänsä oli pastori Erik Bergman ja äidin nimi oli Karin o.s. Åkerblom. Ingmar Bergman aloitti uransa lastenteatterissa ja hän toimi myös harrastajateatterissa. Ensimmäiset vakavammat työnsä hän teki Tukholman opiskelijateatteriin, opiskelunsa aikoina.

Ennen opiskelijateatteriin tehtyjä ohjaustöitä, Bergmania kiinnosti käsikirjoittaminen. Myös hänen elokuvauransa alkoi käsikirjoituksista Svenska Filmindustri:lle. Elokuviin kirjoitetut käsikirjoitukset herättivät kiinnostuksen myös niiden ohjaamiseen. Bergman oli alussa kahden vaihelleilla siitä, haluaako vain käsikirjoittaa, ohjaamisen sijasta. Kuitenkin elokuvan tekeminen oli suurempi intohimo, mikä on suuri kiitoksen aihe elokuvan ystäville. Bergmanin ensimmäinen elokuvakäsikirjotus on elokuvaan Kiihko (Hets), jonka Alf Sjöberg ohjasi vuonna 1944.

Kuten me tiedämme, Bergmanista tuli maailmankuulu elokuvaohjaaja. Hän on lisäksi ollut myös loistava kirjailija. Kirjailijana hän onkin jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Monet kirjat hän tosin on ohjannut elokuviksi ja monista elokuvista on puolestaan syntynyt kirja. Sen lisäksi, että Bergman oli kirjallisesti lahjakas ja elokuvan tekijänä nerokas, oli hän tämän lisäksi myös hyvä piirtäjä. Bergmanin taiteellinen kyvykkyys olikin hyvin monipuolista. Hän osasi hahmotella myös teatteriohjaajana ollessaan piirtämällä näytelmiin kulisseja.

Useita vuosikymmeniä kestänyt taiteellinen ura tuotti maailmalle useita elokuvia, joiden kohtauksia muut elokuvantekijät ovat kopioineet. Ehkä kaikkein tunnetuin tällainen kohtaus on elokuvasta Seitsemäs Sinetti (Det Sjunde inseglet). Elokuvassa ristiretkiltä palaava ritari haastaa Kuoleman shakkiotteluun. Jos ritari voittaisi, niin hän saisi pitää elämänsä. Kuitenkin ottelu on toivoton. Kuolema sanookin, että kukaan ei ole koskaan voitanut häntä. Näin kuriositeettina Bergman sai tämän idean elokuvaan, nähdessään keski-aikaisessa ruotsalaisessa kirkossa seinämaalauksen, jossa ritari ja Kuolema pelaavat shakkia.

Bergmanin elokuviin on hyvin voimakkaasti vaikuttanut hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemukset. Suhteet äitiin ja isään toivat ongelmia. Samoin ongelmallinen oli kouluaika, jolloin taiteellisesti herkkä  nuorimies koki paljon mielivaltaa erityisesti opettajien taholta. Kimuranttien ihmissuhteiden lisäksi Bergman kertoo, että häntä on vaivannut koko ikänsä "paholaiset" tai "perkuleet", jotka ovat omalta osaltaan vaikuttaneet hänen tuotantoonsa. Näiden lisäksi myös uskonnolla ja kuolemanpelolla on ollut oma vaikutuksensa.

Bergman on elokuvan tekijänä ollut nerokas. Hänen elokuviaan voi analysoida pitkälle psykoanalyyttisin keinoin. Elokuvissa on usein viitteitä symboliikkaan kuolemasta ja uskonnosta sekä niistä "perkuleista", jotka ovat kiusanneet Bergmania koko elämä ajan. Vihkiytyneille Bergman faneille ja lukion psykologian oppimäärän lukeneille, elokuvat avautuvatkin hyvin monipuolisesti. Hänen elokuvansa ovat ensisijaisesti taidetta, mutta myös syvää kuvausta  ihmisestä, elämästä ja kuolemasta. Onkin kerrassaan upeaa ja taivaan lahja, että maailmaan aika-ajoin syntyy neroja, jotka luovat uutta, eivätkä kopioi jo keksittyjä ideoita.

Ingmar Bergman kuoli vuonna 2007. Hän asui lopun elämänsä ajan Fårö:ssä, yhdellä Itämeren saarista, lähes erakoituneena, eikä hänellä juuri ollut yhteyksiä ulkomaailmaan.